Hebräer 11, 8-10

Aika on jotakin hyvin arvoituksellista. Mitä aika oikeastaan on?
Onko se, niin kuin meille on opetettu, neljäs ulottuvuus pituuden,
leveyden ja syvyyden rinnalla? Onko se jotakin, millä ei ole alkua
eikä loppua? Onko se ikuisuuden mitta? Vai onko se vain ihmisen kokemus
jostakin? Onko se ennen muuta ihmisen peruskokemus?

Me oikeastaan voimme vain kuvailla aikaa tai puhua siitä symbolisesti.
Ajat vaihtuvat, me sanomme. Aikaa vaihtuu vuoden kierrossa, vanha aika
jää taakse ja uusi on edessämme. Aika vaihtuu vieläkin
suuremmissa kehissä: vanha aika, keskiaika, uusi aika, moderni aika,
postmoderni aika. Aika mittaa muutosta.

Aika kuluu.
Hyvänä, rattoisana hetkenä aika kuluu nopeasti. Ystävien
seura, uppoutuminen mielenkiintoiseen tehtävään, mukaansa
tempaava kirja saavat ajan rientämään. Ajan kulumista ei
huomaa. Aika mittaa kokemusta. Mutta odottavan aika tai kärsivän
ihmisen aika on pitkä: aika ei tahdo kulua.

Aika rientää.
Lapsena tuntui joskus olevan loputtomasti aikaa. Mutta kun katsoo omia
lapsiaan tai lapsenlapsiaan, tajuaa, miten aika rientää. Tajuaa,
miten aika on jo rientänyt omalla kohdalla. Rientävä aika
on tehnyt tehtävänsä ja jättänyt minuun jälkensä.
Ajan riennosta kertovat uurteet kasvoilla, harmaantuneet hiukset, lyhentynyt
askel.

Aika pysähtyy.
Aika pysähtyi kun sinut saavutti viesti läheisesi poismenosta.
Oli vain se hetki. Aika pysähtyi kun rakastuit. Oli vain se hetki.
Aika pysähdytti sinut.

Mitä se aika on? Mittayksikkö? Neljäs ulottuvuus? Vain
ihmisen kokemus? Erityisesti ihmisen kokemus?

„Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla
taivaan alla.“
Tämä viisaus tulee vastaamme Pyhästä Kirjasta vuosituhansien
takaa. Kaikella on aikansa. Pyhän kirjan viisas Saarnaaja jatkaa:
„Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä
maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa,
aika itkeä ja aika nauraa.“

Kun tätä viisautta – yksinkertaista mutta ajatonta viisautta
– kuuntelen, ymmärrän jotakin tästä ajasta, jota elän,
ymmärrän jotakin oman elämän ajasta. Aika on lahja,
mutta katoava lahja. Aika kuluu, juoksee, pysähtyy jokaisen kohdalla.
Niin se on aina tehnyt ja tulee aina tekemään. Minun kysymykseni
on: Mihin minulla juuri nyt on aika? Istuttamiseen vai repimiseen? Rakentamiseen
vai purkamiseen? Itkuun vai nauruun? Vihaan vai rakkauteen? Mihin käytän
saamani katoavan lahjan? Mihin käytän minun aikani? Mihin käytän
ihmisille annetun ajan?

Heprealaiskirjeen kirjoittaja lainaa profeetallista tekstiä Vanhasta
testamentista, Jeremian kirjasta: „Katso, tulee aika, Sanoo Herra.“

Profeetta sanoo, että tulee uusia aika, jolloin tuhotun tilalle luodaan
uutta elämää, jolloin vanhan liiton tilalle tehdään
uusi liitto ja jolloin pyhä kaupunki Jerusalem rakennetaan sellaiseksi,
ettei sitä enää voida tuhota, uudeksi Jerusalemiksi. Niinä
päivinä Jumala kirjoittaa lakinsa meidän sydämiimme
ja kaikki tuntevat Jumalan.

Raamatussamme ajalla on kahdenlainen merkitys. Se aika, mikä meillä
on, on meille annettu aika. Se on aika, jota ei saa hukata. Se aika on
käytettävä oikein. Carpe Diem!, on tästä tuttu
kehotus.
Mutta on myös Jumalan aika, joka meidän pitäisi pystyä
näkemään. Raamattumme sanoo, että meille on joskus
vaikea nähdä, mitä Jumala on tekemässä ja luomassa:
„Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin -ettekö huomaa?“
(Jes 43, 19). Usko Jumalaan merkitsee, että on – ei vain tartuttava
käsillä olevaan hetkeen – vaan myös tarkattava, mitä
tapahtuu ympärillämme. Mitä näkyy horisontissa? Mikä
uusi perspektiivi elämään, historiaan ja tapahtumiin on
syntymässä? Missä syntyy sellaista uutta, mikä on
riippumaton meidän rakkaista realiteeteistamme.

Tarina kertoo, että 1920-luvulla, vai liekö ollut 1930-luvulla,
Siperian aroilla rakennettiin rautatietä. Rautatie kulki viivasuorana
tasaisen aro halki. Rautatie näytti jatkuvan loppumattomiin – taivaanrannan
taakse.
Rautatien rakentamistyötä saapui pääkaupungista tarkastamaan
poliittinen virkamies, joka oli poliittisesti pätevä, mutta
jonka muu elämänkokemus ja koulutus oli jäänyt vähäiseksi.
Hän tutustui rakennustyötä johtavan insinöörin
kanssa työn edistymiseen. Poliittinen virkamies katseli aron yli
kulkevaa rataa. Hänen hämmästyksekseen näyttivät
raiteet liittyvän yhteen kaukana tasangolla. Näytti, että
siellä kulki vain yksi raide. Poliittisen virkamiehen mielestä
radan rakentamisessa täytyi jotain olla hullusti. Kiukun punaamin
kasvoin tarkastaja tiedusteli insinööriltä, mikä oli
syynä siihen, että kirkot yhtyivät tuolla kaukana. „Kunnioitettu
toveri“, vastasi insinööri rauhallisesti, „se johtuu
vain horisontista ja perspektiivistä.“
Tämä vastaus sai tarkastajan karjaisemaan: „Ei saa olla
mitään horisonttia eikä perspektiiviä, ne on otettava
heti pois!“

„Ei saa olla mitään perspektiiviä“ – tämä
saattaa olla monen ihmisen kokemus tänään. Ei saa olla
mitään „Tulee aika“ – odotusta. Kiihkeä hektinen
aikamme elää suurta nyt – hetkeä. Ihailemme sitä,
että monet asiat, jotka ennen veivät aikaa, kestivät kauan,
tapahtuvat nyt – niin kuin sanomme – „reaaliajassa“. Keskustelemme
reaaliajassa maapallon toisella puolella asuvan, ehkä tuntemattoman
ihmisen kanssa. Totumme päivä päivältä yhä
enemmän asioiden nopeaan hoitamiseen. Nyt – hetki, tämä
hetki ja tämä päivä ovat yhä tärkeämpiä.
Nopeat voittavat hitaat, sanottaa usein liike-elämässä.
Lapset ja nuoret seuraavat meitä aikuisia tässä hektisessä
menossa. Kaikki on saatava heti. Eräs koululainen kirjoitti suureen
päivälehteen kokemuksiaan vanhempiensa perspektiivittömästä
elämästä:
„Nykyajan vanhemmat elävät instant – kulttuuria. He haluavat
saada elämältä kaiken hauskan heti ja nyt.
Lapsia hankitaan kun tekee mieli, erotaan kun liitto ei enää
huvita, otetaan uusia nais- tai miesystävä asumaan kotiin miettimättä,
mitä lapset niistä tuumivat, ja sitten heitetään ne
pellolle, kun rakkauden ensi huuma laimenee likaisiksi astioiksi ja roskapusseiksi.
Lapset katsovat vierestä, kun ihmissuhteita pannaan uusiksi.“

Eläminen vain reaaliajassa on vaarallista. Se jos mikä vie
horisontin ja perspektiivin elämästä. Elämän
perspektiiviin kuuluu kyky odottaa, kyky olla kärsivällinen,
kyky käyttää aikaa asioiden sisäistämiseen, kyky
olla toteuttamatta ensimmäistä mielijohdettaan, kyky kuunnella,
mitä uutta on syntymässä ja mitä Jumala nyt luo, mitä
on nousemassa esiin horisontissa. Perspektiivittömyys voi tarkoittaa
myös sitä, että postmoderneina olemme tulleet historiattomiksi.
Tärkeintä on vain tämä hetki.

Meidän kristillinen uskomme on aikakäsityksessään
jollain tavalla paradoksaalinen. Meidän on tartuttava tähän
hetkeen – carpe diem! – mutta samalla meidän on varottava elämistä
vain tässä hetkessä. Meidän on varoitettava aikalaisiamme
sitomasta itseään vain tämän hetken realiteetteihin,
ja samalla meidän on kerrottava Jumalasta, joka luo uutta – jo nähtävissä
olevassa tulevaisuudessa. Meidän on korostettava tämän
hetken ratkaisujen ja tämän ajan ainutlaatuisuutta, mutta samalla
meidän on puhuttava iankaikkisuus – perspektiivistä. Eläminen
vain reaaliajassa vierottaa Jumalasta.

Miksi eläminen vain hetkessä on niin vaarallista? Ehkä
siksi, että eläminen vain hetkessä, vain reaaliajassa,
sokeuttaa meidän näkemästä elämän suurta
perspektiiviä. Profeetta Jeremia, johon heprealaiskirjeen kirjoittaja
liittyy, käyttää mielellään kahta sanaa: „tulevaisuus“
ja „toivo“. „Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon“;
„Sinulla on tulevaisuuden toivo.“ Eläminen vain reaaliajassa
vie uskon Jumalaan. Usko Jumalaan antaa tulevaisuuden ja toivon. Mutta
tulevaisuus ja toivo elämässä auttavat näkemään
Jumalan. Tulevaisuus on Jumalan tulevaisuus. Jos on olemassa tulevaisuutta,
se on Jumalan tulevaisuus. Jos on olemassa toivoa, se on Jumalan antamaa.

Joku on todennut, että meidän länsimaista elämäntapaamme
leimaa tänä päivänä jossain määrin
uskonnon pelko, pelko uskontoa kohtaan. Se johtuu varmaankin osittain
niistä tapahtumista, joita viime kuukausina olemme olleet todistamassa
ja joissa uskontoa on saatettu käyttää pahojen tekojen
peitteenä. Uskonnon pelko voi nousta myös siitä, että
alamme kokea reaaliajassa, perspektiivittömässä ajassa
elämisen tyhjyyden. Alamme ehkä aavistella, että jotakin
meiltä puuttuu, mutta emme ole vielä valmiit myöntämään,
mitä meiltä puuttuu. Jumala lupaa, että kun aika tulee,
hän kirjoittaa lakinsa meidän sydämiimme. Me kaikki tunnemme
Jumalan, tässä asiassa meidän ei tarvitse opettaa toinen
toistamme. Silloin ihmisyys on jumalallista.

Pertti Luumi
E-Mail: pertti.luumi@lastenkeskus.fi